Photo: Taideyliopisto / Sibelius-Akatemian arkisto.
Kahvila Fenix 1980-luvulla.

Yksi talo, kaksi sydäntä – R-talon historiaan tutustumassa

|
Blogi

Taideyliopiston R-talo palasi peruskorjauksen jälkeen opetuskäyttöön syksyllä 2019, ja ensimmäinen konsertti järjestettiin konserttisalissa tammikuussa 2020 Sibafestin yhteydessä. Rakennus toimi eduskunnan väistötilana vuosina 2015–17, minkä jälkeen siellä toteutettiin kattava peruskorjaus. Talo remontoitiin nykyaikaiseen taideopetukseen sopivaksi, ja kulttuurihistoriallisesti arvokas konserttisali palautettiin akustiikaltaan lähemmäs alkuperäistä.

Keräsin talon historiaa esittelevän näyttelyn sisääntuloaulaan osana Historiafoorumin muistitietohanketta. Se kertoo talon tarinan aikalaislähteiden pohjalta, ja esillä on valokuvia aina tyhjästä tontista 80-luvun kuppilaan. Näyttelyä on tarkoitus vielä täydentää ja laittaa verkkoon.

Talo valmistui Helsingin Konservatorion (1939 lähtien Sibelius-Akatemia) rakennukseksi vuonna 1931. Ei ole sattumaa, että musiikin talo rakennettiin Arkadianmäen kupeeseen. Alueelle laadittiin asemakaava jo vuonna 1883, mutta lopullinen kaava hyväksyttiin 1917. Alue sai uuden suunnan kuitenkin vasta 1920-luvun puolivälissä, kun eduskuntatalon paikaksi päätettiin Arkadianmäki. Alueella oli lähinnä huvila-asutusta ja työväen asuntoja. ”Vain laitumella käyvä lehmä puuttui tästä Arkadian idyllistä”, kuvailtiin Uudessa Suomessa lokakuussa 1931.

Helsingin Konservatorio oli kaivannut kauan omaa rakennusta, sillä se oli toiminut vaihtelevissa tiloissa perustamisestaan lähtien. 1920-luvun lopulla rakenteilla olevan eduskuntatalon ympäristö vielä odotti kehittymistään. Joulukuussa 1927 Helsingin kaupunginvaltuusto päätti myydä Pohjoisen Rautatiekadun varrelta ruohoa ja pensaita kasvavan tontin konservatoriorakennusta varten osana taidepiireissä aiemmin virinneitä keskusteluja alueelle keskitettävistä kulttuurilaitoksista. Alueelle oli suunniteltu oopperataloakin, jonka yhteydessä musiikin opetus voisi tapahtua.

Talolle piti saada toteuttaja, joten seuraavana vuonna perustettiin Helsingin Konservatorion Säätiö. Tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander vahvisti 1. joulukuuta 1928 allekirjoituksellaan säännöt, joiden mukaan säätiön ”tarkoituksena on lähinnä huolehtia oman talon rakentamisesta konservatoriolle ja tulevaisuudessa pitää se ajanmukaisessa kunnossa.”

”Naiskomitea sisustustöiden edistämiseksi”

Taloa odotettiin kovasti. Sen rakentaminen alkoi louhintatöillä kesällä 1929, vaikka lopulliset rakennuspiirustuksetkaan eivät vielä olleet valmiit. Työt etenivät ripeästi, ja harjannostajaisia vietettiin lokakuussa 1930. Takaiskuiltakaan ei vältytty. Tammikuun 4. päivänä 1931 rakennustelineet romahtavat koko talon korkeudelta kovan tuulenpuuskan takia. Henkilövahinkoja ei onneksi sattunut.

Konservatoriotalon saaminen oli suomalaisten yhteinen asia. Koska kyseessä oli ”puhtaasti yleishyödyllinen sivistysahjo”, pidettiin valtion varojen käyttämistä hyväksyttävänä. Valtio avusti talon rakentamisessa, mutta varat sen sisustamiseen piti hankkia muualta. Tähän saatiin avustuksia ja järjestettiin arpajaisia, joihin lehdet suorastaan kehottivat osallistumaan jotta ”jokainen musiikkia harrastava Suomen nainen ja mies kantaisi kortensa Konservatorion oman kodin rakentamiselle.”

Helsingin eri piirejä edustavia naisia pyydettiin teekutsuille Kämppiin muodostamaan naiskomitea, joka auttaisi talon sisustamisessa. Uusi Suomi kertoi asiasta 24. helmikuuta 1931: ”Konservatorion Säätiön isännistö oli eilen pannut toimeen teekutsut Ylä-Kämpissä ja kutsunut vieraikseen joukon edustavia naisia eri piireistä. Kutsua olivat monet noudattaneet. Professori Erkki Melartin ja varatuomari A. H. Paloheimo lausuivat vieraat tervetulleiksi ja jokainen nainen sai kimpun tulppaaneja ja narsisseja. Kun oli asetuttu pienten pöytien ääreen ja kukin oli saanut kupin kahvia tai teetä, saatiin kuulla kaunista musiikkia.”

Säätiöt ja muut tahot sijoittivat taloon taidetta. Kuvanveistäjä Mauno Oittisen graniittinen rintakuva Jean Sibeliuksesta hankittiin taloon varainkeruulla konservatorion lähipiiristä.

”Kauvan eläköön ja kautta aikojen kaikukoon soitto Suomen uuden kurkihirren alla”

Talo otettiin käyttöön syyskuussa 1931 ja opetus alkoi uusissa tiloissa. Uusi talo sai runsaasti palstatilaa lehdissä. Esimerkiksi Helsingin Sanomat esitteli isojen kuvien kera uuden ja upean sävelten ahjon, joka ”on vihdoinkin saanut muuttaa oman katon alle.”

Pitkään odotettu ensikonsertti pidettiin 13. syyskuuta 1931. Odotukset olivat suuret. Uusi Suomi oli kertonut jo kesäkuussa 1929, että ”akustisille seikoille omistetaan rakennuksessa mitä tarkin huomio.” Sali täytti kaikki odotukset. ”Niille, joille vielä riitti pääsylippuja, tuskin muodostui tämä ensikäynti pettymykseksi”, kirjoitti Uusi Suomi. ”Orkesteri kaikuu uuden salin molemmille parvekkeille ja alas permannolle ilahduttavan eheänä ja pehmeänä. Eri soittimet pääsevät selvästi melkeinpä läpikuultavasti esille ja samalla on yhteissoinnussa täyteläisyyttä, missä selvästi tuntee ääntä lähettävän kohtuullisen resonanssipohjan.”

Salia käytettiin myös muunlaisten tilaisuuksien järjestämiseen. Elli Tompuri esitti 4. lokakuuta 1931 salissa Andersenin satuja. Konserttisali osoittautui mainioksi paikaksi lausuntatilaisuuksille, sillä ”sen koko on paraiksi sopiva tätä intiimiä puhetaiteen lajia varten ja sen akustiikka on verraton.” Myös Svenska Teatern vuokrasi konserttisalia esityksiinsä.

Juhlalliset vihkiäiset pidettiin vasta seuraavana keväänä Helsingin Konservatorion 50-vuotisjuhlan yhteydessä. Mukana oli valtiovallan, diplomaattikunnan, talouselämän sekä tieteen ja taiteen edustajia. Myös tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud ja Ellen Svinhufvud kunnioittivat juhlaa läsnäolollaan.

”Konserttisalin katto kärähti Sibelius-Akatemian kohuremontissa”

Taloa on kunnostettu ja remontoitu sen 90-vuotisen historian aikana. Konserttiurut rakennettiin vasta 1939. Esiintymislavan alkuperäinen kattorakenne, jonka taakse urkujen pillistö oli alun perin suunniteltu, purettiin ja pillistö jätettiin näkyviin. Urkufasadista muodostuikin konserttisalin symboli. Salin lavaa suurennettiin 1937, jonka jälkeen ”sille nyt mukavasti mahtuu suuri orkesteri solisteineen.”

1950-luvun kuluessa ilmeni tarvetta lisätiloille. 1961 rakennettiin sisäpihalle eteis- ja kävelyhallin yläpuolelle lisärakennus, johon tuli harjoitushuoneita. Korkea harjoitussali jaettiin välipohjalla kahteen kerrokseen. Ullakolle rakennettiin lisätiloja.

Sibelius-Akatemian muuttuessa valtion korkeakouluksi 1980 vastuu talostakin siirtyi valtiolle. Pitkin 1980-lukua valmisteltiin seuraavaa suurta peruskorjausta. Lopulta 1989 opetusministeriö antoi töiden aloitusluvan. Neuvotteluissa Museoviraston kanssa oli sovittu, että konserttisali ja siihen liittyvät aula- ja lämpiötilat säilytetään. Suuria muutoksia kuitenkin tehtiin. Esimerkiksi vaateaulaan rakennettiin uusi toiseen kerrokseen vievä portaikko ja lämpiön ja eteishallin väliin rakennettiin ääneneristysovet. Konserttisaliin lisättiin akustisia elementtejä, penkit vaihdettiin ja urkufasadi poistettiin. Opetuspuolen tilat uudistettiin perusteellisesti, vain kantavat seinät säilytettiin. Alkuperäisestä harjoitussalista eli urkusalista poistettiin 1960-luvulla lisätty välipohja ja sali palautettiin alkuperäiseen korkeuteensa. Peruskorjauksen yhteydessä rakennettiin myös kamarimusiikkisali, jonka tieltä purettiin aiemmin lisätyt harjoitushuoneet.

Eduskunnan lähdettyä 2017 talossa tehtiin peruskorjaus. Opetustiloissa purettiin jälleen lähes kaikki väliseinät ja rakennettiin uudestaan. Luokista tehtiin ”kelluvia” äänieristyksen parantamiseksi. Konserttisalin akustiikkaa pyrittiin tuomaan lähemmäksi alkuperäistä. Lavan yläpuolisia akustisia rakenteita muutettiin ja lavan takaseinään lisättiin ääntä hajottava rakenne. Salin sivuseiniin lisättiin akustiset siivekkeet, joilla ääni jakaantuu paremmin permannolle.

Vedin siellä monet hermosauhut jännittäville tunneille tai tutkintoihin mennessä”

Uutta taloa ja erityisesti sen konserttisalia odotettiin kovasti, siitä puhuttiin, ja sitä arvioitiin. Käsitellessään taloa lehdistö kirjoitti nimenomaan konserttisalista. Kaikki julkinen toiminta tapahtui siellä. Konserttisali oli talon julkinen sydän.

Konservatorion ravintola avattiin uuden talon myötä. Uusi Suomi kuvaili aikoinaan ravintolaa hauskaksi ja intiimiksi ja sen keittiötä hyväksi. Ravintolan pitäjä ja konsepti vaihtelivat vuosikymmenten aikana elegantista ravintolasta valkoisine pöytäliinoineen enemmän opiskelijoita houkuttelevaksi kuppilaksi.

Monet opiskeluaikojen muistot liittyvät juuri kuppilaan, missä ”meno oli silloin tällöin sen verran kosteuttavaa, että muutamien opettajien tunnit saattoivat jäädä pitämättä.” Eräs muisto liittyy 1980-luvulla seinällä irtokirjaimista olleeseen ruokalistaan ja miten ”kaikki koiranleuat pääsivät ruokalistaa mestaroimaan...  siten ruokalistalta löytyi mm. paistettu se ...” Kuppila, kahvila, ruokala, ravintola – kutsuttiin sitä millä nimellä tahansa, se on ollut henkilökunnan ja opiskelijoiden muisteluissa talon sydän.

Yhdellä talolla on kaksi sydäntä – konserttisali talon julkisena sydämenä ja kuppila sisäisenä sydämenä.