Photo: Niina Oinas

Taide osana moniammatillista toimintakulttuuria

|
Blogi

Sosiaalisesti sitoutunut taide on tasaisesti kasvattanut rooliaan suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa viimeisten vuosien aikana. Samaan aikaan sosiaalihuollon ja vanhusten hoitotyön henkilöstömitoitus ovat olleet otsikoissa negatiivisten ilmiöiden kautta. Hoitohenkilökunta väsyy ja hoitajamitoitus on kestämättömällä pohjalla. Näiden teemojen yhtäaikainen esiin nosto on sekä mahdollisuus että haaste. Sosiaalialaa koettelevien muutosten ja haasteiden ratkaisemiseksi etsitään kiihkeästi uusia käytäntöjä, näkökulmia ja menetelmiä. Taidetoiminnat ja taidemenetelmät tarjoavat tehokkaalta tuntuvia ratkaisuja positiivisten tutkimustulosten ja kokemusasiantuntijoiden vahvistamana. Modernin ihmisen jatkuvasti muuttuvassa maailmassa taidetoiminta antaa välineitä pysähtyä, pohtia omaa identiteettiä ja luo epäonnistumisiakin sallivan ilmapiirin.

Vaikka yhteiskunnallista keskustelua voidaan tulkita taiteen näkökulmasta odotettuna arvon tunnistamisena ja taiteen yhteiskunnallisen aseman nousuna, on ilmassa myös haasteita käytännön ja teorian kohdatessa. Taiteen valjastaminen hyötytavoitteisiin ja selkeisiin päämääriin sotii taiteen perinteistä vapaata toimijuuden roolia vastaan. Kuitenkin voitaneen todeta, että taiteen ja taiteilijoiden ikiaikaisin tehtävä on nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia, luoda aktiivisesti vaihtoehtoisia ajattelumalleja ja kyetä vahvistamaan inhimillisen elämän mielekkyyttä. Olisi outoa ajatella, että taiteella ei olisi roolia aktiivisena toimijana ja toimintana myös nyky-yhteiskunnassamme. Olisi suorastaan mieletöntä, jos modernin yhteiskunnan kaivatessa henkisyyttä, ikävöidessä tilaa ajattelulle ja haaveillessa mahdollisuudesta tunteiden arkiseen läsnäoloon, taide jättäytyisi kentältä pois, vain gallerioiden ja museoiden seinien sisäpuolelle.

Toimittuani useamman vuoden ajan sosiaalikentällä erilaisten työyhteisöjen keskellä, olen huolissani muutamasta seikasta, joita alan kehitystyössä ei voi jättää huomiotta. Taiteilija on irrallinen työyhteisöstä jo pelkästään erilaisen työntekijä-statuksen kautta. Tämä luo haasteita toiminnan mielekkyyteen. Toisinaan törmää vieläkin hoitajiin, jotka kokevat ulkopuolisen vierailijan yhteisönsä häiriköksi ja jonkinlaiseksi vapaamatkustajaksi. Tämä kertoo ensi sijassa ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä liittyen freelancereiden ja itsensä-työllistäjien ansaintalogiikkaan. Se heijastelee mahdollisesti myös kokemusta siitä, että vieraat toimintamallit saattavat jopa pelottaa tarkkaan valvotulla ja järjestelmällisellä toimintakentällä, johon sosiaali- ja hoitoalalla perustellusti on totuttu. Samaan aikaan taiteilijan sitoutuminen toimintaan ja kehitystyöhön vaarantuu, kun työstä saatava palkka on epämääräistä, sosiaaliturvasta puhumattakaan. Pitkäjänteinen rakenteellinen sitoutuminen taiteen olemassa oloon sosiaalikentällä varmistaisi sen, ettei taidetoiminnasta tule pelkkä pinnallinen laastari, vaan toiminnassa olisi mahdollisuus taiteen vaatimalle syvemmälle luovalle prosessille, sellaiselle, jolla oikeasti voidaan sanoa olevan vaikuttavuutta.

Selvää on, että taiteen keinoin voidaan avata yhteiskuntaamme uusia keskusteluita, löytää mahdollisuuksia ja nähdä asioita uudessa valossa. On kuitenkin erityisen tärkeää, että taidetta tehdään sosiaalialan yhteyksissä aina sensitiivisellä otteella, jota Elli Isokoskikin peräänkuuluttaa Taitekohdan edellisen postauksen loppukaneettinaan. Haluttiinpa taiteen eteen liittää sana soveltava tai ei, taiteen roolissa toimijan täytyy huomioida toimintaympäristö, tila sekä fyysisenä että psyykkisenä elementtinä ja ennen kaikkea kokijat, vastaanottajat ja osallistujat. Taiteella on tässä kontekstissa aina myös vastuunsa. Siksi itse viljelenkin mielelläni "sosiaalisesti sitoutunut taide"-termiä, joka tulee suoraan englannin kielisestä termistä "socially engaged arts". Se korostaa taidetoiminnan arvojärjestystä. Samaan aikaan on muistettava, että taiteilijat eivät ole hoitajia, sosiaalityöntekijöitä tai terapeutteja. Taiteen ja kulttuurin ihmeitä tekevää roolia ei pidä suurennella. Esimerkiksi hoitajapulaa taide ei suoraan ratkaise, mutta työhyvinvointia sen avulla voidaan lisätä. Kahden ammattikunnan yhteistyö voi olla hedelmällistä ja kantavaa vain, jos suhde on molemmin puolin kunnioittava, ammattimainen ja kehitystyötä tehdään avoimin sydämin kohti yhteisiä päämääriä. Onneksi tämä yhteinen tahtotila tuntuu koko ajan kasvavan ja voimistuvan. Upeaa pohjatyötä kulttuurihyvinvoinnin kestävien toimintamallien kehittämiseen on tehnyt jo usean vuoden ajan valtakunnallinen Taikusydän verkosto.

 

Niina Oinas on Rovaniemellä asuva intohimoinen taidealan kehittäjä, yhteisötaiteilija ja toiminimiyrittäjä. Hän on aktiivisesti mukana myös Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU ry:n toiminnassa.  Niinan toimintaan voi tutustua lähemmin sivustolla www.silhaus.com